(Shelyes 28.02.2021)
Mikään ei voita ääntä joka lähtee kengitetyistä kavioista tallin käytävällä. Sitten tosin on tekijöitä jotka vähentävät tuon äänen nautittavuutta: tyttöringin kikatus ovella, kovaääninen rymistely pihalla, möyhöttävä hevonen… Kevät ei nimittäin ollut mitään helpointa aikaa Siriukselle, jonka ainoa tehtävä tuntui sinä aikana olevan pelotella kuvittelemansa kilpailijat silkalla machoaurallansa. Karsinasta ohikulkijalle silmiään pyöräyttänyt Arne sai puoliverisen kipon menemään täysin nurin, ja jos Icaruksella olisi ollut pientäkään taipumusta häpeilyyn, hän olisi ollut naama punaisena tyttöjen lopettaessa juttelunsa katsellakseen orin ja miehen henkistä (ja vähän fyysistäkin) painia karsinan numero 16 kohdalla. Arne aivan satavarmasti lällätteli aiheuttamalleen polemiikille, kun Sirius koitti silkalla raivolla puskea kaltereiden läpi. Hevosen raspikurkkuinen huuto ja kolina kaikuivat oritallissa.
Punaiset hiukset hapsottivat jokaiseen suuntaan Icaruksen nyhtäessä uhoavan ratsunsa pihalle.
“Sinäkin vanha ukonrähjä, jaksat ölistä tuolleinsa…” mies puhutteli oria, joka pää pystyssä ja rinta rottingilla pysyi juuri ja juuri taluttajansa vierellä. Eihän 19 ollut ikänä vielä paljon mitään terveelle hevoselle, mutta jotenkin Icarus oli olettanut — toivonut — että Sirius tyyntyisi kun vuosia kertyisi. Hah! Vuoden vitsi.
Maneesi oli tyhjä ja hiljainen, kuten suunniteltu. Ei Icaruksella ollut mitään seuraa vastaan, päinvastoin, hän mielellään esitteli itseriittoiseen tapaansa hevosiaan ja niiden taitoja. Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen päivä jolloin olisi huvittanut pyytää joka askeleella hevosta takaisin kuulolle, ja luultavasti siitäkin huolimatta aiheuttaa aikamoista meluhaittaa Siriuksen pitäessä huolen siitä ettei toinen ratsu nyt vahingossakaan sattuisi unohtamaan tuon olemassaoloa.
Nyt kapeat korvat kääntyilivät pihalta kuuluvia ääniä seuraten, mutta sentäs hiljaa. Icarus sai aivan rauhassa kiivetä satulaan ja miettiä päivän agendaa, näin sopivan viimetinkaan.
Juuri kun alkuverryttelyt olivat pohjustaneet alun impulsioteemaiselle treenille, maneesin ovi avautui. Hetkessä Siriuksen tyyneys oli poissa, kun öykkärivaihde iskeytyi päälle Figaron osuessa näkökenttään. Icarus tunsi pullistelun satulan alla, korskeat askeleet, ennen kaikkea sen kamalan korviaraastavan hirnumisen joka tunkeutui kohta jo hänen uniinsakin. Ella-Amalie pysähtyi sen näköisenä ettei tiennyt, kannattiko tähän soppaan sekaantua — ehkä ei.
Hänen ei lopulta tarvinnut tehdä päätöstä, sillä Icarukselle riitti. “Lähden pois,” ja näin möyhöori tanssitettiin kylkimyyryä pihalle. Selässä eläväisintä oli liehuvat takinliepeet: miehen kasvot olivat niin mitäänsanomattoman kyllästyneet että naama olisi mennyt mannekiinista.
Nuori jäi poneineen maneesiin, kun Icarus kehitti pikaisen B-suunnitelman ja ohjasi ruunikon maastoon. Ehkä se olikin parasta: kuin lumottuna Sirius rauhoittui päästyään puiden siimekseen. Muut hevoset ja muu maailma lakkasi, ja hetken aikaa ratsukko oli taas harmoniassa.
Keväinen aamupäivä oli lämmin, aurinko hyväili kasvoja ja sai mustat jouhet kiiltelemään. Hokit narisivat paikoin jäätä vasten, kova lumi rohisi. Vaikka metsäpoluilla hangella oli jo kova kantopinta, Siriusta rouheus ei vaivannut. Se ei ollut koskaan se hevonen, jota haittasi pieni epämukavuus, kolhutkaan. Jääpintainen lumi tuntui tuovan sille enemmänkin iloa, ainakin sen perusteella että useammin kuin kerran ori pysähtyi kauhomaan etukavioillaan ja rikkomaan pintaa. Räks, räks, räks!
Talliin palasi huomattavasti freesimpi ratsukko kuin mitä siitä tuntia aiemmin lähti. Tai ainakin sen verran, kunnes Sirius näki jälleen Arnen harmajan naaman.
Se oli se kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti