Jokavuotisen joululauluhaasteen mukaisesti inspiraationa Kristallikehto
31.12.2020 | Vuodenvaihteen Gaalailta Dzelzainin linnassa
Vitaliyan maljapuhe oli tavattoman mielenkiintoinen. Tai sitten äärettömän tylsä. Miten vain, Iivari ei siihen kiinnittänyt mitään huomiota eikä poiminut korviinsa edes oman nimensä mainitsemista sen lomassa, ei edes sitä seurannutta naurun helähdystä. Lady Dzelzainin vaivalla hioma sarkastinen huomautus oli mennyt täysin hukkaan, sääli.
Katse ei edes kierrellyt pääjuhlasalin upeissa detaljeissa, kuten floristien harkituissa ja täydellisesti fibonaccin käyrää mukailevissa asetelmissa tai pienissä kultaisissa lumihiutaleissa samettiverhojen laskoksissa. Harmaat silmät tuijottivat tasan tarkalleen yhteen pisteeseen, ja se piste oli muutaman pöydän päässä loistavat tulenpunaiset hiukset.
Iivari ei ollut vaivaitunut luomaan katsetta vieraslistaan, mikä oli taannut järkytyksen maanantaina ensimmäisten vierashevosten astellessa talliin. Valkeakasvoinen Acinonyx paistoi joukosta kuin uliseva hälytyssireeni: ori oli Zenistä syntyjänsä, ja kasvattaja kyllä tiesi tasan tarkalleen kenen kilparatsuna se liihotteli… Ja siellä missä oli hevonen, oli varmasti myös omistaja.
Icarus Kristiansen ehti jo toistamiseen tunkeutua Iivarin reviirille. Tuolla hän nyt elehti jotain seurueelleen törkeästi Vitaliyan puheen aikana (kuka nyt kehtasikaan olla huomioimatta toisen vaivalla hiomaa esitystä? Aikamoista) ja nauraa hörähti niin että sukimisella ja silkkirusetilla yritetystä kesytyksestä huolimatta villin kiharainen hiuspehko tutisi. Tunsikohan tuo niskaansa porautuvan katseen?
Opponentit olivat kohdanneet toisensa jo aiemmin päivällä, ja Iivari katui silloista myötäilyään.
____________________________________
Hupiratsastelu lumisessa puistomaisemassa oli vastakohta Vecnon ylängön hangissa henkensä edestä rämpimiselle: sekä Iivari että Riario ottivat siis ilon irti rannikkoseudun ohuesta, sopivasta lumipeitteestä. Hyväntuulisuus oli kuitenkin ratsastajan kohdalla poispyyhitty kun vastaan askelsi tumma, solakka puoliverinen, jonka satulassa punatakkinen mies hymyili ja tervehti nostamalla hattuaan. Vastauksena saamaansa nyökkäykseen hän reagoi kääntämällä ratsunsa, Acinonyxin, Riarion rinnalle. Iivari katsoi pöyristyneenä vierelleen ilmestynyttä ratsastajaa — he eivät olleet väleissä, ainakaan hyvissä. Mitä huikenteleva norjalainen siinä teki?
“Ehdit sitten kuitenkin takaisin. Kuulin kaukomatkastasi,” Icarus aloitti kepeästi. Hänen äänessään oli tietty, pisteliäs sävy, sellainen joka tiesi yleensä ivaa ja sanaharkkaa. Sitä Iivari jaksaisi juuri nyt häviävän vähän, joten vastaustaan mies punnitsi harvinaisen tarkkaan. Hän ei tahtonut luoda tästä mitään tilannetta. Lopulta parhaimmalta idealta tuntui pysyä täysin hiljaa, minkä Icarus ikävä kyllä virheellisesti tulkitsi omaksi, pieneksi voitokseen.
“Se mikä sinua Siperiaan vetääkin, olisi voinut pidellä siellä kyllä kauemminkin.”
Ei, tähänkään Iivari ei lankeaisi. Niin kovasti kuin häntä houkuttelikin vastata jotain aivan yhtä terävää takaisin, hän puri kapeaa huultaan ja jatkoi puolipidätteiden jakamista toisesta hevosesta heränneelle Riariolle aivan kuin keskustelua ei olisikaan. Sekös Icarusta harmitti: hän oli muhinut kaunaisessa mielessään paljon asioita sanottaviksi, ja nyt niitä ei otettu vastaan. Suunnitelmissaan hän olisi päässyt riitelemään, avautumaan kaikesta mikä mätti (eli kaikesta), mutta todellisuus ei mukaillutkaan tahtoa.
“Tosin ymmärrän kyllä kiireesi, kaikenlaisia juoruja sitä liikkuukin. Ei kai hellusi oikeasti ole myös oppilaasi? Kuinka alas von Hoffrén vajoaa?”
Vaikka se alkoi käymään jo työstä, Iivari pysyi vaiti ja keskittyi Riarioon. Hän vihasi tuota vierellä ratsastavaa punatukkaa sydämensä pohjasta ja haaveissaan pistelisi niin sanallisella kuin konkreettisellakin säilällä toista vereslihalle, mutta malttoi pitää kasvonsa peruslukemilla. Juonteet kävivät syvemmiksi, mutta iva ei kuorta murtanut. Ignooraus oli paras puolustus.
Icarus alkoi turhautumaan. Hän veisteli ja kaiveli, mutta jäämies pysyi kivikasvona eikä näyttänyt eleelläkään huomioivansa vierellä naljailevaa Kristiansenia ja tuon kuumana käyvää ratsua. Acinonyx steppaili ja koitti uhota toiselle orille, joka olisi mieluusti vastannut haasteeseen jos selässä ei vain olisi ollut ratsastajaa. Riario tunsi työetikettinsä, toisin kuin tumma kollegansa, joka lopulta kavahti kohti komean vingahduksen säestämänä. Kimo väisti pienellä sivuloikalla, mikä äkkinäisyydellään sai satulan päällä keikkuvan, visusti sinetöidyn sanaisen arkun raottumaan — hippusen.
“Hallitse kaakkisi!”
“Kutsutko tosiaan omaa kasvattiasi kaakiksi? Pieni freudilainen lipsahdus...”
Tyytyväisenä vihdoinkin saamastaan huomiosta Icarus hymyili samalla kun kädet keräsivät ohjia ja maltittivat pompahtelevaa hevosta. “Entä oma pystyynkuollut luuskasi?”
Oli totta että Iivari itse tuppasi valittamaan Riariosta harva se päivä, tuskasteli uudelleenkouluttamisen vaikeutta, olihan ori urautunut kuin paikallisjuna. Mutta kun joku muu erehtyi hänen ratsuaan arvostelemaan, varsinkaan kukaan sellainen kuin Icarus… Arvostele valintoja, selvä. Arvostele ulkonäköä, antaa mennä vain. Arvostele rakkauselämää, mikäpä siinä. Mutta annapa olla jos erehdyt kritisoimaan puolikkaalla sanallakaan sitä kuinka Iivari von Hoffrén kouluttaa hevosensa! Sitä saa tuta virheen nahoissansa.
“Kaikki hiemankaan koulutetut hevoset ovat villikkoihisi verrattuna flegmaattisia, mutta en tiedä lähtisinkö sinuna sillä vielä kerskumaan!”
“Minä en säkitäkään ratsujani tyhjäkatseisiksi roboteiksi.”
“Minun hevoseni mitään säkittämistä ole nähneetkään, umpimielisyydestä puhumattakaan.”
“Eiväthän ne raasut pääsisi rämpimään edes heinäpaalin yli. Minun hevoseni näkyvät joka vuosi Power Jumpin kärkikahinoissa — siellä vaaditaan sellaista vireyttä joita sinun konisi eivät ole nähneetkään!”
“Niin, kahinoissa jotka lopulta minun hevoseni voittavat. Vulst af Rid,” Iivari heitti omahyväisesti takaisin. Icaruksen ilme venähti sen verran että hän oli takuuvarmasti unohtanut kuka Amelie Chaputin kisaratsun loppujen lopuksi omisti. Niin, eihän tuolla omistajalla tosin ollut osaa eikä arpaa hevosen kipailuttamisessa, valmentautumisen hoiti Amelie ja sponsoroinnin Vitaliya Dzelzainin linnan rahaston kautta — itse asiassa tuo samainen omistaja katui kaikin puolin antaneensa kirjavan edustuskilpuriksi. Mutta yhäkin papereissa tuo pieni kiituri oli Iivari von Hoffrénin hevonen, millä mies ei yleensä tohtinut ylpeillä — vaan nytpä kelpasi. Estehevosella. Kyllä pieni katkeruus teki ihmeitä.
“Tuurilla, olitko näkemässä kuinka rumasti se kaahasi radan läpi Mandelbackenissa…”
Iivari ei vaivautunut vastaamaan muuten kuin antamalla hyvin voitokkaan katseen ja pienen, hyhmäisen hymyntapaisen. Iivari 1, Icarus 0.
Hetken aikaa miehet kyräilivät toisiaan kiehuvien ratsujensa selästä. Oli vaikea sanoa kumman silmistä tihkui enemmän vihaa ja inhoa. Vuosikausien katkeruudet ja vääryydet painoivat kumpaisenkin harteita, ja Riarion selässä oli käynniss henkinen paini maltin säilyttämiseksi. Pidä maski, pidä maski, pidä maski… Iivari oli voitolla, nyt ei parannut jatkaa jottei se ehtisi muuttumaan. Hän oli kuuluisa tyyneestä pinnastaan. Pidä se hemmetin maski...
“No, jos siinä oli parasta mihin pystyit” Iivari heitti ja kannusti Riarion raville. Ori lähti tyypilliseen tapaansa kauhomaan korkealla askeleella pois, sellaisella joka tuskastutti ja ärsytti kouluttajaansa nurinkurisuudellaan mutta aiheuttaisi takuulla kateutta toiselta kantilta asiat näkevässä kilparatsastajassa. Tämän kerran Riario saisi esitellä huitovia kinttujaan aivan luvan kanssa. Antaa mennä, korkeammalle, enemmän! Tätähän sinä aina tahdot tarjota, pistä parastasi!
“Pyh, ei vedä vertoja Zonjietin kouluvarsalleni!” Icarus huudahti. Iivari heitti viimeisen “jätetään tämä tähän”-katseen ja pyysi Riariota ravaamaan vielä vähän korskeammin. Hän oli pienellä vaivalla vienyt voiton tässä sanallisessa mittelössä, ja niin se myös jätettiin olemaan. Antaa Kristiansenin upota.
____________________________________
Vitaliya päätti puheensa, aplodit saivat Iivarinkin palautumaan takaisin tähän hetkeen. Myös Icarus näytti vihdoin tunteneen pistävän tuijotuksen takaraivossaan, sillä taputtaessaan aivan kuin muka olisi kuunnellut hän heitti myös sivusilmällään mulkaisun katselijalle. Siitä otettiin koppi.
Vanha kauna yritti parhaansa, mutta se ei silti onnistunut pilaamaan iltaa. Mitä useamman lasillisen shampanjaa Iivari kumosi, sitä harvemmin pitkänhuiskea norjalainen häntä olemassaolollaan häiritsi. Kumpainenkin valitsi seuransa ja vältteli toisiaan juhlarauhan nimissä, mitä nyt harvakseltaan loivat ikäviä katseita itsehillinnän erehtyessä paikka paikoin rakoilemaan.
Ilotulitus oli komea, ja sen jälkeen tunnelma tuntui rentoutuvan kaikin puolin. Iivari jatkoi lipevää merkkihenkilöiden kanssa seurustelua, veteli naruista ja loi uusia yhteyksiä. Siinä hän oli niin taitava ja harjaantunut ettei edes nouseva humala hidastanut tehtävää, päinvastoin. Matthew Kajanne ja Vitaliya olivat jo ehtineet keskustelemaan kaikenlaista aina vakuutusasioista Jeremyn edesottamuksiin kun Iivari luikerteli mukaan. Siitä hän luisteli sulavasti esittäytymään Isabella Sokalle sekä Mo Lille, joista kumpainenkin vaikutti Suomessa urheiluhevospuolella — ei ehkä Iivarin alaa, mutta eihän sitä koskaan tiennyt millaisia palveluksia tai yhteyksiä tarvitsisi. Antioco Calabresen kautta hän alkoi olemaan jo hyvää pataa tuon pojan, Quintinon kanssa, mikä lisäisi vaikutusmahdollisuuksia eteläisesssä Euroopassa. Rintaansa röyhistellen mies esiintyi kuin riikinkukko, todistellen ominaisuuksiaan niin sanojen, tekojen, etiketin kuin maineensakin puolesta. Juhla kuin juhla, Iivari oli silkkikankaineen aina paikalla markkinoimassa itseään taustavaikuttajaksi.
Ilta sujui niin hyvin että muuan pahanilmanlintu pääsi melkein jopa unohtumaan. Melkein.
Kello tikitti jo pikkutunneilla, kun Iivari seisoi kivetyn pihan reunalla rinnallaan. Juhlajuomat olivat saaneet puolustuksen laskemaan niin ettei pehmeää katsetta ja pitkiä sormia arpisella poskella enää kumpikaan lähtenyt piilottamaan, siinä jo arvottiinkin oliko kannattavampaa jatkaa juhlimista kahdestaan kuin palata takaisin salin loistoon.
“Ohhh, hankkikaa jo huone!”
Huuto kajahti läheltä ja katkaisi hempeän hetken kuin saksilla leikaten. Iivari repi vastentahtoisesti katseen irti Ilonan loputtoman syvistä kuparisilmistä, joista näky vaihtui paljon epämiellyttävämpään. Icarus nojaili kävelykeppiinsä sen näköisenä että oli nauttinut tarjoilusta siinä missä muutkin, virnuili ikävästi ja oikoi ryhdikkään frakkinsa rypistynyttä reunaa. Hän lähti ontumaan (ja huojumaan) kaksikkoa kohden.
“Turhaan etsii lohdutusta, sydän tervahaudan musta,” Icarus siteerasi nuotin vierestä murheellista suomalaista joululaulua ja naurahti pilkallisesti päälle. Mielenosoituksellisesti Iivari puristi Ilonan olkaa hieman tiukemmin, tuhahti ja nykäisi pienesti pääovia päin. Tarvitsisiko aikaa tuhlata (känni)ääliön kuuntelemiseen?
“Tiedättekös, neiti, olla varuillanne,” Kristiansen varoitti. “Ettette vain saa miekasta kun alamäki väistämättä kuitenkin pian alkaa. Niin, sellainen peto, ihmissaasta, teillä käsipuolessa on.:.”
Normaalisti Iivari olisi osannut pitää pokkansa solvausten sadellessa, pitää itsensä ylempänä, aivan kuten kolme päivää aiemmin puistossa. Nyt häntä kuitenkin kylmäsi: mitä kaikkea soopaa punatukka ehtisi suoltaa Ilonalle? Tai mikä kamalinta, mitä kaikkea ikäviä totuuksia hän joutaisi paljastamaan? Joistakin asioista oli syynsä olla puhumatta. Näinpä hapsottavan peruukin alta sinkoutui arkitsen kylmä katse ja sanallinen sivallus heti päälle.
“Aika paksua puhetta pettäjältä.”
Icarus pyöräytti teatraalisesti silmiään. “Paraskin puhuja.”
“Joskus on ihmisiä jotka ehkä ansaitsevatkin saada terästä!”
“Kuunnelkaa vain neiti, millaista puhetta! Tällaisen miehenpuolikkaanko olette valinneet?”
“Kehtaatkin puhua hänelle noin—”
“Tai mitä?” Icaruksen äänessä oli vinoileva, uhitteleva sävy. “Todista toki että olen oikeassa. Enkö olekin?”
Iivari päästi irti Ilonasta ja otti askeleen lähemmäksi, jotta hänen vastauksensa uppoaisi varmasti syvälle nahkoihin.
“Olet vain vanha, katkera äijänkäppyrä… Kenties pahoillasi siitä ettei sinua kukaan rakasta. Kuvittelepa että jopa minä olen sinua onnellisempi! Siinä on jo nieltävää, eikö? Keräilet niin innokkaasti särkyneitä sydämiä, että purkita toki omasikin — ehkä minun onkin mielestäsi musta, mutta se ei sentäs loista poissaoloaan.”
Miehet kyräilivät toisiaan. Icaruksen virne ei hävinnyt, mutta siitä oli kadonnut ilkikurisuus. Nyt se oli vain ilkeä.
“Älä sinä puhu minun sydämestäni, von Hoffrén. Siitä sinä et tiedä mitään.”
“Niin kiero se on että kukapa sitä ymmärtäisikään.”
Rivien välistä, katseiden välityksellä, vanhat aseveljet solvasivat toisiaan paljon pahemmin kuin julki antoivat. Iivarin kädet puristuivat nyrkkiin, vastapeluri kiristi otetta kepin kahvasta. Humalainen katse kääntyi Ilonaan.
“Teinä valitsisin miesmateriaalin hieman tarkemmin. Ikuisuus on pitkä aika, vietti sen sitten yksin tai kusipään kanssa.”
Iivari nieli vain vaivoin sanansa, ja sitäkin vaivalloisemmin himon lyödä näsäileville puikulakasvoille. Nenä nenästä. Sen sijaan hän viimetingassa vain kopsautti Icarukselta hatun päästä — jos Ilona ei olisi ollut todistamassa, hän olisi tempaissut kyllä jo aivan muutakin.
“Kehtaatkin puhua! Samaa virhettä en enää tee kuin kanssasi, ja totta puhuen ansaitset kaiken kärsimyksesi!” sanat sihisivät myrkyllisinä kuin rikkihappo. Iivarin mitta alkoi täyttymään. Hän kääntyi tietoisen dramaattisesti kannoillaan, otti daamiaan hartioilta ja kuiskasi korvaan “lähtekäämme.”
Icarus pudisteli hattuaan ja iski sen takaisin päähän. “Neiti muistaa varoitukseni, älkää langetko!” hän huusi loittoneville selille. Vastauksena Iivari vain veti Ilonan lähemmäksi itseään — katsopa vain, kel onni on.
Icarus istui kylmällä puutarhapenkillä pitkälle yöhön juomassa. Yksin.
Mutta silmiin eivät toisiaan
Katsomaan
Kaksi pysty vieläkään
Toinen pidättelee kitkerää
kyyneltään
Orjantappuroiden alla
Yksin anteeks antamalla
Ei voi raunioista uutta rakentaa.
Toinen haavoitti kai toista,
Tänään sielun ikkunoista
Syöksee talviyöhön tulta valkeaa.
